Miten kevään ja kesän poikkeustila vaikutti hyvinvointiini?

Heippa,

On kulunut kauan siitä kun viimeksi pääsin blogin puolelle. En oikeastaan keksi siihen parempaa selitystä kuin sen, etten kertakaikkiaan osannut antaa itsestäni mitään sen enempää oudon kevään ja kesän keskellä.

Pakko myöntää, että poikkeustila vaikutti itseeni hyvin paljon enemmän kun ehkä edes osasin aiemmin myöntää. Kun elämässä on tapahtunut paljon asioita ja on menettänyt läheisiä ihmisiä, poikkeustilan epävarmuus menee todella kovasti ihon alle. Ei sen takia, että pelkäisin täysillä omasta puolestani, vaikka jokaisen meistä onkin hyvä olla varovainen, vaan mieltä painoi se kuinka tämä hyvin poikkeuksellinen tilanne vaikuttaa tiettyihin erittäin suuresti riskiryhmään kuuluviin läheisiini.

Kuitenkin samaa aikaa poikkeustila toi hetken pysähtyä ja todella reflektoida sitä, mikä elämässä on kaikista tärkeintä. Sitä, elänkö todella sellaista elämää mitä haluan elää vai tuleeko mun tehdä muutoksia, jotta voisin elää aidosti onnellisempaa elämää?

Poikkeustila pisti miettimään omaa elämää todella syvältä. Kun asioita todella pysähtyy pohtimaan rehellisesti pystyy huomaamaan kuinka kaikki kokemukset on muokanneet musta sellaisen kuin olen tänä päivänä.

Huomio kiinnittyi erityisen vahvasti niihin asioihin, jotka vaativat käsittelyä ja hyvä niin. Asioita voi tietyn aikaa työntää pois edestä, mutta jos niitä ei suostu kohtaamaan ja käsittelemään alkavat ne rasittaa todella kovasti ja ilmetä erilaisina henkisenä tai fyysisinä juttuina. Jos joku asia on ollut keväässä hyvää niin mahdollisuus pysähtyä näiden vaikeiden asioiden äärelle ja käsitellä niitä. Uskon vahvasti myös siihen, että kun olet valmis kohtaamaan ne asiat, joita et haluaisi kohdata on eteenpäin jatkaminen helpompaa. On vapaampaa hengittää kun pystyy todella myöntämään itselleen sen, että kaikki ei ehkä aina ole ihan niin hyvin kuin haluaisi antaa ymmärtää.

Elämässä tapahtuu menetyksiä, joista alkuun ei tiedä miten selvitä. Omalla kohdallani elämäni suurin menetys on ollut äitini kuolema muutama vuosi sitten. Surutyö on edelleen kesken ja tietyllä tapaa varmasti aina tuleekin olemaan. Äitini oli myös paras ystäväni, jonka kanssa vietimme paljon aikaa yhdessä. Kun asian uskaltaa pikkuhiljaa pienin askelin aidosti kohdata, alkaa hengittäminen olla helpompaa ja pääsee pois siitä, että eläisi vain selviytymismoodissa, mitä itse ainakin tein melkein huomaamattani usean vuoden. Kun uskaltaa myöntää, että sattuu ja ei tiedä mitä tehdä on jo askeleen pidemmällä kun silloin kun sen kieltää. Kevät on ollut ennen kaikkea hyvin opettavaista aikaa itselleni, ja vaikka tunteet on vaihdelleet suuresta epätoivosta isoon kiitollisuuden tunteeseen, on haastava matka tuonut tullessaan myös paljon rauhaa ja selkeyttä, jota olen elämääni jo pidempään kaivannut.

Nyt oli myös oikea aika palata kirjoittamisen pariin ja päästä purkamaan ajatuksia tästä aiheesta. Onko sulla ollut samanlaisia ajatuksia? Kuinka poikkeustila on vaikuttanut sinuun? ❤️

Laura